Kiirettä on pitänyt.

Yhtäkkiä eteeni pölähti uusi työpaikka. Pääsen kokeilemaan siipiäni myynnissä, johon olen jo pitkään tuntenut kiinnostusta, tosin myös pientä arkailua kun olen epäillyt, kestääkö kanttini työssä eteen tulevaa torjuntaa. Nykyisin tuntuu, että varmaan kestääkin. Aion antaa työhön nyt kaikkeni, jottei jää myöhemmin kaduttamaan; tämä voi hyvinkin olla se tuleva urani. Aika tulee jatkossa olemaan enemmän kortilla, joten blogi päivittyy todennäköisesti laiskahkoon tahtiin ja hyvä niin.

Samaan aikaan on horisontissa näkynyt myös toisentyyppistä muutosta, mutta siitä sitten, jos tilanne konkretisoituu (oi ku oon mystinen, mut en vaan halua manata).

Jonakin päivänä voitkin tajuta olevasi sukurakas.

Samana päivänä voit huomata asuvasi sukulaisista niin kaukana, ettei voi ajatellakaan lähtevänsä kyläilemään noin vain, ilman yöpymistä.

Meillä on niin onnellinen tilanne, että omia isovanhempia on vielä monta elossa, ja setiä, tätejä ja serkkujakin olisi jakoon asti. Mummoja on minulla erityisen ikävä, kun asutaan vähän toisella puolen Suomea eikä usein tule lähdettyä käymään. Huono omatuntokin tulee, kun ikäihmiset eivät itse enää kykene matkustamaan, ja ikävöivät varsinkin muksua kovasti. Omista vanhemmistamme olisi lapsiperhe-elämään myös ihan käytännöllistä apua; Lomareissuilla on ihanaa, kun voi joskus käydä vaikka lenkillä ilman miehoidan-siehoidat-suunnittelua miehen kanssa.

Aluksi oli piristävää muuttaa töiden perässä uuteen kaupunkiin. Nykyinen asuinkaupunki onkin ihana ja koti mahtava, vain rakkaat ihmiset ovat muualla. Joskus haaveilin muutosta ulkomaille, mutta eihän siitä tulisi mitään, kun pidän niin kovin sukujuhlista ja illanistujaisista ystävien kanssa (kaveritkin on kivoja, mutta eihän ne ystävää korvaa.) Tiedän toki monia perheitä joissa on sama nurinkurinen tilanne, läheiset kaukana, eikä tämä mikään katastrofi ole kun autolla pääsee. Tunnen silti vatsassa asti ilon kun kuvittelen sen hetken, kun tiedän että päästään muuttamaan takaisin kotiin.

Minun ura-angsti on ehkä pohjimmiltaan sitä, että toivoisin pääseväni uran perässä takaisin kotikulmille.  On se vaan kumma, miten ikä muuttaa: Vielä kaksikymmenvuotiaana toivoi vaan pääsevänsä pois maailmalle ja mietti, miten onkin niin paljon sukulaisia joita pitäisi ehtiä nähdä.

Kun ahdistus iskee, on lenkkaritkin lähellä.

Liikunta auttaa, oikeasti.

Olen tässä blogin pitämisen ajan pari kuukautta seuraillut paperillakin erikoisesti seilaavia mielialojani. Nyt niissä alkaa näkyä säännönmukaisuutta. Jos en juokse, ensin ahdistun, ja vähitellen alkaa masentaa enemmän ja enemmän. Sitten kun pääsen taas liikkumaan, paha olo häipyy. Tietyt tilanteet stressaavat yhä, ärsyttää voi ja saatan olla tyytymätön, mutta asiat ovat taas vain asioita ja mieliala on kokonaisuudessaan kymmenen pykälää korkeammalla. Näinhän sitä aina tutkimuksissa sanotaan, mutta nyt alan itsekin uskoa.

Leikki-ikäistä muksua seuratessa on käynyt kovin selväksi se, mihin ihminen on tehty: Pomppimaan, juoksemaan ja kiipeilemään ulkona. Meillä on vielä kotona varsin energinen pakkaus, joka hyppii kirjaimellisesti seinille, jos ei pääse pihalle liikkumaan. Miksi me aikuiset niin kovin korostamme lasten liikkumisen tärkeyttä, ja jäämme silti itse lekarinreunalle seisoskelemaan? (Ja puhun tässä todellakin myös omasta puolestani, enkä käytä holhoavaa "me"-passiivia.)

Olin eilen ihan nuutunut töiden jälkeen. Sitten kävin puoli tuntia juoksemassa, ja jaksoin taas kivasti lähteä kävelylle lapsen kanssa. Note to self: Nosta vain ensi kerrallakin takamus sohvalta ja tallaile vähän aikaa, se helpottaa.

Ura nousuun?

Lyhyen elämäni varrella olen kohdannut todella lahjakasta ja uranrakentamisen osaavaa porukkaa. Heista on sittemmin tullut mm. eturivin (todellakin) popartisti, kansainvälisen uran klassisessa musiikissa tehnyt solisti, päätoimittaja seurattuun mediaan ja parikin eri puolueiden kansallisen tason vaikuttajaa. Todellakin, olen pian kolmekymppinen. Mikä mättää, kun oma ura ei kertakaikkiaan aukea, vaan tarvon kuin silmäisessä suossa? Jos pääsisi jotenkin edes murto-osaan tuosta, niin että jopa elättäisi itsensä omalla työllään.

Lahjattomanakaan en itseäni pidä, mutta verkostoitumistaitoja (ja ehkä -haluja) puuttuu. Puuttuu kai myös intohimo yhden asian kehittämiseen ja siinä etenemiseen. Alan myös väsähtää itseni mainostamiseen, tuntuu että toistelen vain samoja lauseita. Ennen vannoin että haluan uran ennen toista lasta, mutta taas tuntuu että alkaisi olla tauko paikallaan. Työnteko -silloin kun töitä on- ei väsytä lainkaan niin paljon kuin työnhaku ja töiden miettiminen.

Tiedän, että elämän tärkein viisaus ja ainoa neuvo onnellisuuteen on kiittää siitä, mitä on saanut, mutta joskus tulee näitä ankeuden hetkiä, valitettavasti ne tulevat usein sen jälkeen, kun on ollut onnellinen jonkun toisen hyvistä urauutisista. Ei ole kyse kateudesta, mutta muistaa vain juuri silloin, että oma elämä on niin kovin hakusessa.

Kovin vaihtelevat mielialat nopsaan, pitää käydä kai huomenna juoksemassa, jospa selkenisi taas.

Jaa hyvä mieli eteenpäin!

Suomessa tunnutaan joskus suhtautuvan hieman varautuneesti hymyilemiseen -saatika hyräilemiseen- julkisella paikalla. Hymyillään silti sateellakin, jos vain siltä tuntuu! Erinäiset pikkujutut ovat pelastaneet tänään oman päiväni, eikä se ole vielä puolessakaan (yritän muistaa tämän, jos iltapäivällä sattuisi jotain ikävää). Pieni ahdistus, joka jostain syystä on jo pitkään vaivannut, on tästä päivästä pois ja olo on vapautunut taas. Niinpä kuljin kaupungilla hymy päällä, pari ihmetystä ja pari hymyä sain takaisin.

Muistan itse vieläkin päivän monen kuukauden takaa, jolloin ikävässä ruuhkakelissä vastaan tuli niin mahdottoman leveästi hymyilevä ja hyvää tuulta puhkuva mies, että sama hyvä tuuli tarttui hetkessä minuunkin, vaikka vain ohitin hänet kiireisellä kadulla sanaakaan sanomatta :). Oli vain niin ihanaa huomata, että jollekulle tapahtuu joka päivä jotakin mahtavaa (ei mietitä niitä ikävämpiä juttuja, kun ei se auta asiaa eteenpäin kuitenkaan). Eihän siis piiloteta iloa ja positiivisuutta, kun ei sitä kai syyssynkkyydessä liikaa ole!

Töihin valmistautuessa ja muuta puuhaa

Jepu, tässä jossain sairastelun välissä olen siis hankkinut itselleni osa-aikatyön, jota vähitellen aloittelen. Töiden etsiminen jatkuu silti edelleen, kun kyseinen duuni on sen verran osittaista, ettei sillä itseään täysin elätä. Tosin, osinhan olenkin kotimamma. Mutta ihanaa, saan kohta taas jostain palkkaa ja palkkakuitin, ja muutenkin, olla osana aikuisten maailmaa.

Juoksuharrastus on ollut jäissä pari viikkoa. Eka viikko meni tarpeellisena taukona, nyt alan olla kateellinen kaikille lenkkeilijöille jotka vastaan tulee, ja meilläpäin niitä tulee vastaan usein. No hö. Päätin, että puolimaratonit mun osalta jatkuu (jei!), nyt olisi sitten sellainen 20% ajasta vähentäminen tavoitteena ensi vuoteen. Mutta talvihan se on edessä ensin, eli rennosti otetaan.

Juoksun lisäksi oon perinteisesti harrastanut musiikkia, mutta sekin on nyt ollut vähissä, jonkinlainen low energy-kausi menossa ilmeisesti. Sen sijaan olen kanavoinut itseilmaisuni ruoanlaittoon. Ehkä siitä onkin perheelliselle (ja sen perheelle) enemmän iloa? Vaikka tili ei oikeastaan kärsisi shoppailua, käyn nyt joka päivä postilaatikolla kärkkymässä, joko Amazonilta tilattu "how to eat" olisi saapunut, ja keittokirjoja pyörii muutenkin siellä täällä, kirjastokappaleita ja omia.

Näiden välissä vielä haaveilen omiani, jotka ovat niin omia, etten kehtaa kirjoittaa niistä edes anonyymissa blogissa (ainakaan vielä). Olen ehkä lievästi taikauskoinen.

Terveellisempi ruokavalio

Elämä palailee vähitellen, mutta vieläkin tuntuu että suonissa virtaa -no, räkä. Saa olla viimeinen tauti tänä vuonna. Viimein päätin, että omaankin syömiseen on nyt tosissaan kiinnitettävä huomiota.

Koskapa oon liikkunut nykyään aika paljon, kilot on pysyneet kurissa, ja olen mässäillyt mielihalujeni mukaan, "luvan kanssa". Maistuneet on viini ja siideri (kertakäyttö on vähäistä, mutta lasillinen illalla on tullut vähän liian tutuksi, kenties toinen muksun nukahtaessa), suklaa, leipä ja jäätelö ovat kadonneet kaapeista. Pastaa on pitänyt tietysti syödä, ihan tankkauksen kannalta, ja kahvia on tullut latkittua vaniljasokerin ja kermavaahdon kanssa. Tykkään kokkailla, ja viikonloppuna luvassa onkin ollut pitkän kaavan illallinen (sitä viiniä?) ja kakku päälle. Jos se ei näy, niin sehän on okei?

No ei. Muistelen nostalgialla raskausaikaa, kun söin uber-terveellisesti ja kilon vihanneksia päivässä, enkä ollut ollenkaan sairaana. Kun oma suu oli myös muksun suu, tuli katseltua ravintosisältöjä paaaaljon tarkemmin. Joten nyt riitti, aika vaihtaa pulla omppuun. Ja muistaa napata se D-vitamiini. Näin alkuunsa loppukuun terveyskokeiluna vaihdettakoon jokapäiväinen välipala paahtoleivästä hedelmään ja pähkinöihin.

Tulipa heti terveempi olo.

Ilmaista elämäntapavalmennusta verkossa

... By YLE.

Tiedoksi kaikille: Elämä pelissä- terveysohjelmaan liittyy verkkotesti , johon vastaamalla saa halutessaan sähköpostiinsa terveysraportin, ja niin halutessaan myös kahdeksan viikon ajan sähköpostivalmennusta kahdella elämänalueella (valitaan bout kymmenestä). Valmennus on ilmeisesti massoille sama, mutta ilmaista, joten mukaan vain kiinnostuneet! Normaalisti olisin varmaan jättänyt itse väliin, mutta blogini teemoilta päätinkin nyt osallistua, omat kehityspisteeni ovat "arjen vastoinkäymisten kohtaaminen" ja "ristiriitojen ratkaiseminen parisuhteessa". Lapsiperhe-elämää?

Kuukauden välein kipeänä.

Great. Tauti iski taas.  Syytän viikonlopun ponnistusta ja päiväkotipöpöjä.

Tästäkö vielä yksi peruste lyhyemmälle matkalle siirtymiseen: Tuntuu, että pitkät lenkit tekevät pahasti tuhoja vastustuskyvylle. Silloin, kun omaksi ilokseni muutenvaan juoksin ja keskityin vaikka mäkitreeneihin, elimistö torjui mielestäni paremmin hyökkäykset. Nyt, kun on pitkiä lenkkejä paljon, on treeni keskeytynyt vähän väliä tautien takia. Kuumetta mulla ei onneksi (?) ole juuri koskaan, vaan kipeänä olemiseksi lasken sen, kun tekisi mieli liikkumaan, mutta tietää, ettei pidä lähteä. Voimat on pois. You know the feeling.

Ruokavalionikin on vähän satunnainen, pitäisi varmaan petrata. Muksulle syötän hedelmiä ja itse popsin, mitä muistan. Tai ehkä muksu vaan kypsyttelee kaikki yllärit, joita muuten ei huomaisikaan, ja tulee pöpöisillä tassuillaan silittelemään naamaa ja pusuttelemaan. Ehkä niitä tauteja ei nyt voikaan välttää.

Matkatavoitteen valinta : 10, 21 vai 42?

Vai jotain muuta? Kylläpä juoksujutut on pinnalla, ehkä ne nyt on sitten elämässä pop.

Keväällä mietin, onko puolimaratonille tähtäämisessä mitään järkeä. En realistisesti voi/halua omistautua treeneille ihan täysipainoisesti, samaan aikaväliin on mahtunut mm. työpaikan etsintää ja muutto, normaalin perhearjen lisäksi. Ja kolme tautia. En noudattanut mitään treeniohjelmaa, vaikka alunperin piti, tärkeimpänä pidin vain huolta että viikkoon mahtui ainakin se yksi pitkä (min 1,5h) lenkki. Tämän piti olla ensimmäinen ja viimeinen puolikas, ja maratonista ei puhettakaan.

Yhden päivän jälkeen on kuitenkin ollut jo hinku katsella ensi kesän tapahtumia. Tapahtuman kuvittelin etukäteen tarpeelliseksi lähinnä huollon takia, mutta lähdössä tajusin, että tungoksesta ja tasoeroista huolimatta onkin vaan sikakivaa (sori ilmaus) juosta porukassa. Mutta olisiko vuorossa kymppi, puolikas vai vielä pidempi?

Jo puolimaratontreenit vaatii melkoisesti suunnittelua ja aikaa. Kympille ei tarvitsisi kai puskea ihan niin paljon pitkiä lenkkejä, jotka myös on vähän tylsiä. Voisi tehdä enemmän kovavauhtista hiki päässä veri suussa -tyyliin (tämä on siis plussapiste). Puolimaratonin etu olisi kuitenkin siinä (miksi monet varmaan sitä juokseekin), että matka on helpommin miellettäväksi saavutukseksi sinänsä, voi juosta melko mukavasti ilman että nolottaa. Itsehän en juokse kovaa, ainakaan vielä. Kympillä alkaisi tulla suorituspaineita, hävettäisi huono aika. Kiirettä pukkaa, ehkä enemmän stressiä. Kovempaa kyllä pitäisikin juosta, että tuntisi olevansa Todella--Hyvässä--Kunnossa.

Maratonin etu olisi se, että kestävyyden puolesta puolikas ei ole lähelläkään synnytystä, ei lähelläkään itsensä lopullista ylittämistä, mihin alunperin tähdättiin. Mutta en haluis rikkoa itseäni, enkä tiedä, mistä tuohon sitten treenit järjestettäisiin; en usko, että enää kannattaisi fiilistellä vaan. Ja muistettakoon, että maastossa juostava Pirkan Hölkkä (33 km) järjestetään lokakuussa, tänä tai ensi vuonna. Maastojuoksu on vaan niin paljon mukavampaa.

Kymppi keväälle, puolikas kesälle ja Pirkkalainen syksyyn?

Jos jollain on insightia, otetaan mieluusti vastaan. Ja jos joku tätä lukisi, ja sattuisi harkitsemaan juoksutapahtumaan ilmoittautumista, niin kehotan tekemään sen heti. Kokemus on juurikin niin hieno kuin mitä kaikki kehuvat :)!

Puolimaraton!

 Ohi, viimein, onnistui, oli ihanaa :).

 Varauduin tuplaburanalla, taskuburanalla ja huonolla asenteella (varmana sattuu niin maan pirusti sattuu, no onneks se ei kestä yhtä pitkään kuin synnytys. Ai hemmetti että synnytys sattuu ja pitkään!)

Kroppa palkitsikin ihan yllättäin letkeällä lenkkifiiliksellä ja reilusti ali tavoitteeni olevalla ajalla (joka siis on huono kaikilla muilla mittareilla, mutta tässä nyt vaan on oma arvio se tärkein). Juoksu oli koko matkan älyttömän kivaa, loppukiriin riitti reilusti voimia, eikä sattunut missään vaiheessa.

Paitsi tietty eilen ja tänään. En meinaa päästä lattialta leikkimästä ylös. Mutta ei se tänään haittaa, kertoo vain että tosissaan tehtiin.

Avautumista avautumisesta

Blogeja on kovin monenlaisia. Toisissa näyttää olevan vallalla melkoinen negistely; kyseessä taitaa olla oma sarkastinen tyylilajinsa, joka helposti vain alkaa kuulostaa oikeasti ankealta. Sitten on blogeja, joissa elämä on aina ihanaa, kuvissa on joka päivä kermakakkuja ja sadekin näyttää romanttiselta, suurin purkaus voi olla vaikka "harmin paikka, tänään koskee päähän". Kyseessä ovat tyylivalinnat, toisiin uppoaa sarkasmi paremmin, toiset kirjoittaa omalla naamallaan eivätkä näinollen halua välttämättä märehtiä kaikkia elämänsä yksityiskohtia (mistä tuntuu jostain syystä ropisevan kritiikkiä negistelyä ahkerampaan, hei mikssun elämä on niin superkivaa ja mun ei, ooksä joku superi vai? Koskaan en ole nähnyt valitusta hei mitessää oot niin supernega, eikkssuloo mitään kivaa missään vai?).

Tämä tuli vain mieleeni, kun tässä eräänä päivänä pohdiskelin, mitä kaikkea haluan blogissa jakaa, tai miten päätän asioista kirjoittaa. Blogillani ei lukijoita ole paljon, ja naamani tulen pitämään pimennossa, joten voin kai olla melko vapaa sanoissani. Verkkoidentiteetti muotoutuu silti jopa kasvottomana, tekstit löytyvät myöhemminkin (jos olen vaikka eräänä päivänä suomen suosituin bloggaaja, heh), joten harkintaakin haluaisin käyttää. Koska tapetilla tekstissäni on todellakin elämäni, ongelma on keskeisempi, kuin jos kirjoittaisin -say- uusista laukuistani.

Syystä tai muutamasta, pari viikkoa sitten tunsin oloni melkoisen tyhjäksi, aloitin pari tekstiä, mutta deletoin ne heti, ja jätin loppujen lopuksi kokonaan postaamatta. Valinta oli puolitietoinen. Iloisia asioita on mukavampi jakaa kuin harmituksia, ihan kuten elävässä elämässäkin, ja haluaisin pitää blogissani positiivisen perusvireen. Toisaalta ihmettelin, miksi sensuroin itseäni anonyymissä tekstissä, jonka lukijakuntakin on rajattu? On normaalia, että muutokset ovat myös stressaavia, tai että joskus ahdistaa. Voi kai siitäkin kirjoittaa? Ristiriita muodostuu kuitenkin yksityiseksi ja julkiseksi tarkoitetun välillä: Jos joku saattaa lukea, kirjoitan mieluummin sellaista, mitä itsekin haluaisin lukea. Itse luen mieluiten positiivista.

Tämä on helpompi kirjoittaa nyt, kun olo on hieman vähemmän ankea. Olen päättänyt, että kielteiset tunteet voivat jatkossa päästä ulos (ja kyllähän ne noissakin tekstissä kuultavat), kunhan asenne ei muutu kovin kielteiseksi. Life is life (nannaanaanana).

Outoa porukkaa...

Meidän pihalla siis.

Ei kun se on huoltomies, no huh!

Näytti siltä että siellähän hyppii joku sekopää, askel toikkaroi ja hiukset on sekaisin, hiki päässä pyörii ympyrää. Ikkunan alle jäikin näköjään vesuri, menossa pihapuskien siistiminen, raskasta hommaa. Hiljaiset päivät alkaa vainoharhaistamaan minua.

Olin vähän aikaa sitten työhaastattelussa, en uskalla arvata lopputuloksesta vielä mitään. Nyt palkitsen itseäni suklaavanukkaalla ja jenkkein Ellellä. Ehkä viimeinen hiljainen päivä tiedossa :)! Jos en saakaan työtä, olen sentään taas vähän edistynyt jonkin suhteen (muotitietouden)(eikun haastiksen).

Karmeat kassit

Näistä ei haluta nähdä kuvia :)!

No, nyt kun on saatu kaikki pervot tänne, niin paljastettakoon että kyseessä on Sandyn käsilaukunjärjestämishaaste, joka valitettavasti toteutuu sekä a) myöhässä, että b) ilman kuvia. Nyt jo pois muuttanut kissanroikale söi entisen kuvansiirtojohdon (kännykkäkuvat oli jo viikonloppuna otettu), ja jalkavamman takia oon välttänyt kaupoilla juoksemista pidempään kuin arvelinkaan. Mutta sanallisesti siis. Ennen siivousta laukusta löytyi (kuvat onneksi auttaa edes mua):

-lompakko
-irtonainen avaimenperä, johon saisi poletin, joka vain on häveyksissä
-pompula ja hiussolki
-käsivoide
-mustekynä ja lyijykynä
-päivähoidosta annettu kuukausikirje
-kahdet korvatulpat, pyörimässä (nice..)
-lapsen lippalakki
-lapsen duplopala
-lapsen leikkiauto
-kolikoita
-ja todellakin, jälleen yksi irtonainen litistynyt kurkkupastilli. (Arvelinkin, että löytyy. Näitä pyörii laukussani lähes aina vaikka miten yrittäisin estää, olen ollut asiakaspalveluhommissa paljon ja oppinut pastilliin aina ruokailun jälkeen tai äänen käheytyessä, ja nykyisin mukana on myös muksun ksylitolipastilleja. Rasiat eivät vain mitenkään pysy kiinni!!!)

 Pakollisina mukaan lähtivät:
-lompakko
-siteet
-kynät
-kestotulpat, nyt siististi rasiassaan
-käsivoide (en tule mitenkään toimeen ilman, ihoni on kuin liskolla. true story, sormissa nytkin kolme halkeamaa ja kaksi laastaria.)

Mutta mutta. Lompakkohan oli niin täynnä kuitteja, ettei se edes mahtunut kiinni, ja kolikkotaskussa puolet oli brittein rahaa. Nämä siis siivottiin pois myös.

Kaiken kaikkiaan tavaraa oli paaaaljon vähemmän kuin olisin kuvitellut, syynä varmaan se, että olen käyttänyt nyt kahta-kolmea laukkua vuorottain, ja osa kamoista pitää majaansa noissa muissa. Kuten varmaan ainakin muksun varavaipat ja pari vesipulloa. Huomasin jälleen, että luulen laukkuani roskikseksi, tähän yritän pikaista muutosta, todennäköisesti turhaan. Lapsen "kadonneiden" lelujen majapaikkakin selvisi. Öh. Mutta asia on niin, että ainoa keino, jolla saan kotini pysymään järjestyksessä, on pari rompesäilön hyväksyminen, tähän asti toinen niistä on ollut laukkuni. Koetan nyt siirtää sen vaikkapa tiskipöydän alakaappiin.

Muuten elämä on liiketilassa enkä osaa sanoa mitään edes ensi viikosta. Juupajuu.


EDIT: haasteen linkki

Mistä löytää äitinä aikaa liikkumiselle?

Niinpä, tuota mietin paljon lapsen synnyttyä. Vaavi oli imulla lähes jatkuvasti, tai siltä tuntui. Meillä ei myöskään asu perhettä samassa kaupungissa, joten jaoimme vauvan hoidon mieheni kanssa lähes sataprosenttisesti. Ajan vähyyttä enemmän liikkumista vaikeutti kuitenkin energian puute. Päiväunien aikana olisi ehtinyt vaikkapa tekemään selkälihasliikkeitä telkkarin äärellä, mutta valvotettuna rättiväsynyt kroppani lössähti kuin itsestään sohvalle. Unikin tuli usein silmään. Ainoita yksin olemisen hetkiä ei tehnyt mieli huhkia hikipäässä, vaikka kiloja oli jäänyt ja kasvavan "pikkuisen" nostelu otti voimien puuttuessa hartioihin. Annoin silti itselleni armoa. Ensimmäisen puolen vuoden aikana kävin ehkä kerran/kaksi lenkillä, ja muuten yritin lähinnä palauttaa syvien vatsalihasten kuntoa, sitä olisi ehkä voinut tehdä enemmänkin.

Kuten olin arvellutkin, lapsen alkaessa viimein nukkua yönsä, myös liikkumisen ilo löytyi uudelleen. Pidemmät vaunukävelyt alkoivat maistua ensin, sitten hölkkäily ja lihaskuntrotreenit. Aikaa oli käytössä yhtä paljon, mutta nyt jaksoin ottaa siitä myös ilon irti.

Tämän vuoden puolimaratonprojekti sai alkunsa halustani palata vielä parempaan juoksukuntoon, kuin missä olin ennen lapsen syntymää. Juokseminen on jumppaamista vaikempaa järjestää, sillä päiväunia ei voi automaattisesti hyödyntää. Mistä sitä lenkkiaikaa sitten kertyi? Käytännössä hyväksi havaittiin lenkille lähteminen heti (siis todellakin ovelta vaihto) miehen palattua töistä kotiin. Silloin muksu iloitsee isin paluusta, kakkosen lastenohjelmat avustavat tarvittaessa väsynyttä isiä, ja iltaa jää vielä johonkin muuhunkin. Pitkälle lenkille ehtii viikonloppuna. Joitakin peruslenkkejä olen juossut myös lapsi rattaissa mukana. Meillä ei ole juoksurattaita vaan tavalliset nelipyöräiset, hyvin rullaavat ja tukevat rattaat, silti tämä onnistuu kohtuullisesti, kunhan välttelee isompia mäkiä. Sanottakoon että alamäkeen en itse juoksisi koskaan rattaiden kanssa.

Näillä on kunto huomaamatta palannut. Itse en ole vielä edes testannut kuntokeskuksien lapsiparkkeja (karmea sana mutta ilmeisesti kiva konsepti...), useat tutut ovat kehuneet niitä kovin ja lapset viihtyvät kuulema erinomaisesti.

Mitä kaikkea halusinkaan tällä oikein sanoa? No että, aikaa liikkumiselle löytyy jostain, jos haluaa. Pitää vaan tunnistaa halu, ja kärsiä alun ikävää "oon niin huonossa kunnossa.."-tunnetta vähän aikaa. Toisaalta, jos elämässä on todellakin tarpeeksi muutakin menossa, on varmaan ihan ok, jos keskittyy välillä muuhun kuin urheiluun, jos se tuntuu hyvältä. Yksinhuoltajan tai käytännössä yksinhuoltavan on tietysti vielä vaikeampaa järjestää aikaa itselleen, mutta toivottavasti siihenkin on keinoja.

Juoksulupa

Jalassa on ilmeisimmin rasituksesta aiheutuva tulehdus, sain sairaanhoitajalta ohjeet reiluun tulehduskipulääkitykseen ja lepoon. Mikäli tuntuu helpottavan, lauantaina "voi juosta" oman olon mukaan ja särkylääkkeen kanssa, mutta ei ole kuulema hyväksi. Jos aristaa vielä perjantaina pelkkä kävelykin, niin ei pidä lähteä.

Troppia lissää siis.

17 km

Juoksin juuri tähänastisen elämäni pisimmän lenkin, ja puolimaratonille valmistautuminen alkaa olla jatkossa pääosin lepoa. Olen tavallaan ihan tyytyväinen, tosin peruslenkkejä olisin voinut tehdä enemmänkin, ja olen nyt melko hidas. Lattajalkani on kuitenkin ollut sen verran kipeä ja vaivasi kovalla kivulla nyttenkin, että olen korvannut lenkkejä pyöräilyllä.

Toivon, että nyt kokemani kipu oli vain hermopinne tai jännitys, ainakin se helpotti vähän loppua kohden. Meinasin tulla kesken kotiin, mutta ajatuskin harmitti niin paljon että aloin melkein itkeä, niin pakkohan se oli jatkaa varpaiden venyttelyjen jälkeen. Hidasti menoa sekin osaltaan.

Nyt vaan toivon että olen seuraavat viikot terve ja juoksukuntoinen, ei tule ärräpäistä loppua jos en maalin pääse!

Uskon-että-jaksan-uskon-että...

Lapsena mieleen jäi elävästi Dumbo-elokuvan pieni veturi (the Little Engine That Could), joka joutui vetämään suunnatonta junaa perässään mäelle. Ponnistus oli valtava, mutta koko matkan veturi psyykkasi itseään olemaan antamatta periksi hokemalla hitaasti "uskon-että-jaksan-uskon-että-jaksan-uskon-että-jaksan....", kunnes päästessään mäen huipulta viimein alamäkeen rallatteli riemukkaasti " jaksoinkin - jaksoinkin -jaksoinkin!".

Veturi-mielikuva on erittäin hyödyllinen juoksutreeneissä, kun pitää päästä sinne korkealle mäelle, tai jalat ovat ihan poikki mutta omasta tavoitteesta uupuu vielä kilometri. Aloitin liikkumisen vasta aikuisiällä, ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä lempilajikseni on jäänyt teininä syvästi inhoamani juoksu. Alunperin motivaationi liikkumiseen oli puhtaasti esteettinen, mutta nykyään ahdistun psyykkisesti jos en pääse pitkään aikaan lenkille. Olen usein yrittänyt opetella meditoimaan, mutta se ei ole tuntunut oikein sopivan luonteelleni; sen sijaan pitkällä lenkillä ajatus tyhjenee ja rytmittyy meditatiivisesti kehon toistuvaan liikkeeseeen - niin kliseistä, mutta niin totta.

Aikuisiällä liikukkumisen löytämisestä on ollut se ilo, että muistan yhä senkin, miten jokaisen kymmenen metrin ylämäen jälkeen piti alussa pysähtyä lepäämään. Parin tunnin hölkkälenkin jälkeen onkin nykyään hyvä olo myös siitä tiedosta, että minä olen tämän kehityksen saanut aikaan ja ihan itse! (Miehelle myös kuuluu ehkä pieni kiitos siitä, että jaksoi pitää ensimmäisillä lenkeillä minulle seuraa, vaikka hänelle ne varmasti tuntuivat tehottomilta).

Sohvaperunasta voi todellakin tulla hyväkuntoinen, ja liikkumiseen voi tulla himo. Ihmiset muuttuvat, joten omat lempilajitkin voivat vaihtua. Sisälle pääseminen vain voi vaaatia pari kuukautta aikaa, joten siinä on vaikkapa mukava treenikaveri paikallaan.

Taidan nauttia vapaastani nyt sen verran, että lähden juoksemaan ennen parin hakemuksen kirjoittamista. Huomenna onkin muksu kotona taas, ihanaa sekin!

Osa-aikakotiäiti

Ohoh,

nyt sitten jotain muuttui. Muksu on osan viikosta muiden ilona, ja minulle jää kaivattua aikaa elämäni järjestämiseen. Napero näytti tutustumiskerroilla viihtyvän hyvin hoitopaikassaan, mutta kävi tietenkin kierroksilla, ja minä olin luopumisen tuskastani aivan poikki. Mitä ihmettä, olen tässä ihan yksin?

Nyt pitäisi päättää, mitä seuraavaksi. Jatkanko etsimällä vain nykyisen alani töitä, joissa viihdyn hyvin, mutta jotka tuntuvat olevan kiven alla. Voin hakea myös muita asiakaspalvelutöitä, mutta se saattaa tarkoittaa myös sitä, että tauon venyessä opintoja ei enää pääse myöhemmin hyödyntämään; haittaisiko se? Voin pistää pään pensaaseen ja jäädä peiton alle (no en oikeastaan, tai voisin, käy mielessä välillä kun ressiksi menee), tai perustaa toiminimen ja keksiä sille tekemistä. Voin tehdä älyttömän liikkeen ja opiskella taas jotain, mutta älytöntä se varmasti olisikin. Vai jatkaisinko vanhoja opintoja? Ja entäs muksu, on sen kokoinen, että osahoito on varmasti hyväksi, mutta entä kokopäiväinen? Olisiko pitänyt pitää kaikki ennallaan? (sen tiedän että ei, nyt on aika).

Ihan käytännön jututkin tulee tietysti eteen, kuten se, ettei itsensä etsimisestä oikein tule palkkaa. Aikaa tuntuukin olevan sekä todella paljon että käsittämättömän vähän käytössä. En ole vielä tottunut tähän omasa rauhassa tekemiseen, ja elämän muut projektit tuntuvat vievän veronsa. Juoksu ei ole kulkenut toivomallani tavalla ja selkä on vaivannut. On ihan keski-ikäinen olo, ja päivätolkulla olen ihmetellyt, miten voin olla nyt niin saamaton. Somatisoin. Voivottelen.

Toisaalta tuntuu, että olen kuopassa, lähtökuopassa. Niitä on olemassa siksi, että niistä ponkaistaan vauhtiin.

One of us is gonna die young

Luin juuri sattumalta kuukausia vanhasta lehdestä puolituttavan muistokirjoituksen. Hyvin en tuntenut, ikävä ei vaivaa, ja kuitenkin on omituista kuulla taas yhden ihanan ihmisen menneen ennen kuin ehti kolmekymmentä täyttää.

Hilpeyttä ei herätä, kun kuolema pyyhkii läheltä tai kaukaa kesken päivän, yllättäin. Jää miettimään, miten turvallisuudenhakuisesti sitä elääkään, yrittää kouristuksenomaisesti ripustautua vanhoihin rutiineihin, koettaa unohtaa, että odottamaton voi olla aivan kulman takana. Niin hyvässä, kuin pahassakin.

Osaisiko itse lähteä pelkäämättä? En usko.
Siihen kai pyritään.

Kaikkihan nykyään bloggaa?

Niinpä siis minäkin.

Kuka olen? Vähän kyllästynyt ikiopiskelija-mamma, jota alkaa ahdistaa lähestyvä kolmikymppisyys ja olematon ura. Dämnet. Postiivista elämässäni on ihana muksu (on on!) mukava mies (silloin tällöin tullaan ihan toimeenkin) ja terveys, joka tähän asti on ollut hyvä. Kämppäkin päätyy positiivista listalle: Nykyisessä kirjoitusnurkkauksessani on kulmaikkuna, josta näkee kolmen kilometrin päähän. Oih. Tai siis oih!, rakastan ikkunaa vilpittömästi.

Luonteeltani olen ihan kiva mutta vähän turhan helposti syttyvä eli lyhytjännitteinen, listalta löytyy mm. neljä pääainetta (näyttää karmealta uloskirjoitettuna) ja kymmenen työpaikkaa ja kaksi kuukautta kestänyt vatsatanssiharrastus. Pinna on tosin onneksi hieman pidentynyt iän myötä.

Mikäli blogista tulee yhtään sellainen kuin ajattelin, kirjoittelen tänne yrityksistäni parantaa eloani, toivottavasti jossain vaiheessa päätyeen johonkin sanoista vakityö/yritys/kokopäiväinen. Tai sinnepäin. Ikä alkaa uhata fyysistä olomuotoani rapistumisella, joten monenmuotoisia hyvinvointiprojekteja on luvassa myös. Kuukauden päästä voin toivottavasti liittää tekstiin sanat puolimaraton ja maali. Elämäntaito-oppaita on hauskaa testailla käytännössä, niistä arvioita kenties siis. Häsläystä.