Samana päivänä voit huomata asuvasi sukulaisista niin kaukana, ettei voi ajatellakaan lähtevänsä kyläilemään noin vain, ilman yöpymistä.
Meillä on niin onnellinen tilanne, että omia isovanhempia on vielä monta elossa, ja setiä, tätejä ja serkkujakin olisi jakoon asti. Mummoja on minulla erityisen ikävä, kun asutaan vähän toisella puolen Suomea eikä usein tule lähdettyä käymään. Huono omatuntokin tulee, kun ikäihmiset eivät itse enää kykene matkustamaan, ja ikävöivät varsinkin muksua kovasti. Omista vanhemmistamme olisi lapsiperhe-elämään myös ihan käytännöllistä apua; Lomareissuilla on ihanaa, kun voi joskus käydä vaikka lenkillä ilman miehoidan-siehoidat-suunnittelua miehen kanssa.
Aluksi oli piristävää muuttaa töiden perässä uuteen kaupunkiin. Nykyinen asuinkaupunki onkin ihana ja koti mahtava, vain rakkaat ihmiset ovat muualla. Joskus haaveilin muutosta ulkomaille, mutta eihän siitä tulisi mitään, kun pidän niin kovin sukujuhlista ja illanistujaisista ystävien kanssa (kaveritkin on kivoja, mutta eihän ne ystävää korvaa.) Tiedän toki monia perheitä joissa on sama nurinkurinen tilanne, läheiset kaukana, eikä tämä mikään katastrofi ole kun autolla pääsee. Tunnen silti vatsassa asti ilon kun kuvittelen sen hetken, kun tiedän että päästään muuttamaan takaisin kotiin.
Minun ura-angsti on ehkä pohjimmiltaan sitä, että toivoisin pääseväni uran perässä takaisin kotikulmille. On se vaan kumma, miten ikä muuttaa: Vielä kaksikymmenvuotiaana toivoi vaan pääsevänsä pois maailmalle ja mietti, miten onkin niin paljon sukulaisia joita pitäisi ehtiä nähdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti