Lapsena mieleen jäi elävästi Dumbo-elokuvan pieni veturi (the Little Engine That Could), joka joutui vetämään suunnatonta junaa perässään mäelle. Ponnistus oli valtava, mutta koko matkan veturi psyykkasi itseään olemaan antamatta periksi hokemalla hitaasti "uskon-että-jaksan-uskon-että-jaksan-uskon-että-jaksan....", kunnes päästessään mäen huipulta viimein alamäkeen rallatteli riemukkaasti " jaksoinkin - jaksoinkin -jaksoinkin!".
Veturi-mielikuva on erittäin hyödyllinen juoksutreeneissä, kun pitää päästä sinne korkealle mäelle, tai jalat ovat ihan poikki mutta omasta tavoitteesta uupuu vielä kilometri. Aloitin liikkumisen vasta aikuisiällä, ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä lempilajikseni on jäänyt teininä syvästi inhoamani juoksu. Alunperin motivaationi liikkumiseen oli puhtaasti esteettinen, mutta nykyään ahdistun psyykkisesti jos en pääse pitkään aikaan lenkille. Olen usein yrittänyt opetella meditoimaan, mutta se ei ole tuntunut oikein sopivan luonteelleni; sen sijaan pitkällä lenkillä ajatus tyhjenee ja rytmittyy meditatiivisesti kehon toistuvaan liikkeeseeen - niin kliseistä, mutta niin totta.
Aikuisiällä liikukkumisen löytämisestä on ollut se ilo, että muistan yhä senkin, miten jokaisen kymmenen metrin ylämäen jälkeen piti alussa pysähtyä lepäämään. Parin tunnin hölkkälenkin jälkeen onkin nykyään hyvä olo myös siitä tiedosta, että minä olen tämän kehityksen saanut aikaan ja ihan itse! (Miehelle myös kuuluu ehkä pieni kiitos siitä, että jaksoi pitää ensimmäisillä lenkeillä minulle seuraa, vaikka hänelle ne varmasti tuntuivat tehottomilta).
Sohvaperunasta voi todellakin tulla hyväkuntoinen, ja liikkumiseen voi tulla himo. Ihmiset muuttuvat, joten omat lempilajitkin voivat vaihtua. Sisälle pääseminen vain voi vaaatia pari kuukautta aikaa, joten siinä on vaikkapa mukava treenikaveri paikallaan.
Taidan nauttia vapaastani nyt sen verran, että lähden juoksemaan ennen parin hakemuksen kirjoittamista. Huomenna onkin muksu kotona taas, ihanaa sekin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti