17 km

Juoksin juuri tähänastisen elämäni pisimmän lenkin, ja puolimaratonille valmistautuminen alkaa olla jatkossa pääosin lepoa. Olen tavallaan ihan tyytyväinen, tosin peruslenkkejä olisin voinut tehdä enemmänkin, ja olen nyt melko hidas. Lattajalkani on kuitenkin ollut sen verran kipeä ja vaivasi kovalla kivulla nyttenkin, että olen korvannut lenkkejä pyöräilyllä.

Toivon, että nyt kokemani kipu oli vain hermopinne tai jännitys, ainakin se helpotti vähän loppua kohden. Meinasin tulla kesken kotiin, mutta ajatuskin harmitti niin paljon että aloin melkein itkeä, niin pakkohan se oli jatkaa varpaiden venyttelyjen jälkeen. Hidasti menoa sekin osaltaan.

Nyt vaan toivon että olen seuraavat viikot terve ja juoksukuntoinen, ei tule ärräpäistä loppua jos en maalin pääse!

Uskon-että-jaksan-uskon-että...

Lapsena mieleen jäi elävästi Dumbo-elokuvan pieni veturi (the Little Engine That Could), joka joutui vetämään suunnatonta junaa perässään mäelle. Ponnistus oli valtava, mutta koko matkan veturi psyykkasi itseään olemaan antamatta periksi hokemalla hitaasti "uskon-että-jaksan-uskon-että-jaksan-uskon-että-jaksan....", kunnes päästessään mäen huipulta viimein alamäkeen rallatteli riemukkaasti " jaksoinkin - jaksoinkin -jaksoinkin!".

Veturi-mielikuva on erittäin hyödyllinen juoksutreeneissä, kun pitää päästä sinne korkealle mäelle, tai jalat ovat ihan poikki mutta omasta tavoitteesta uupuu vielä kilometri. Aloitin liikkumisen vasta aikuisiällä, ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä lempilajikseni on jäänyt teininä syvästi inhoamani juoksu. Alunperin motivaationi liikkumiseen oli puhtaasti esteettinen, mutta nykyään ahdistun psyykkisesti jos en pääse pitkään aikaan lenkille. Olen usein yrittänyt opetella meditoimaan, mutta se ei ole tuntunut oikein sopivan luonteelleni; sen sijaan pitkällä lenkillä ajatus tyhjenee ja rytmittyy meditatiivisesti kehon toistuvaan liikkeeseeen - niin kliseistä, mutta niin totta.

Aikuisiällä liikukkumisen löytämisestä on ollut se ilo, että muistan yhä senkin, miten jokaisen kymmenen metrin ylämäen jälkeen piti alussa pysähtyä lepäämään. Parin tunnin hölkkälenkin jälkeen onkin nykyään hyvä olo myös siitä tiedosta, että minä olen tämän kehityksen saanut aikaan ja ihan itse! (Miehelle myös kuuluu ehkä pieni kiitos siitä, että jaksoi pitää ensimmäisillä lenkeillä minulle seuraa, vaikka hänelle ne varmasti tuntuivat tehottomilta).

Sohvaperunasta voi todellakin tulla hyväkuntoinen, ja liikkumiseen voi tulla himo. Ihmiset muuttuvat, joten omat lempilajitkin voivat vaihtua. Sisälle pääseminen vain voi vaaatia pari kuukautta aikaa, joten siinä on vaikkapa mukava treenikaveri paikallaan.

Taidan nauttia vapaastani nyt sen verran, että lähden juoksemaan ennen parin hakemuksen kirjoittamista. Huomenna onkin muksu kotona taas, ihanaa sekin!

Osa-aikakotiäiti

Ohoh,

nyt sitten jotain muuttui. Muksu on osan viikosta muiden ilona, ja minulle jää kaivattua aikaa elämäni järjestämiseen. Napero näytti tutustumiskerroilla viihtyvän hyvin hoitopaikassaan, mutta kävi tietenkin kierroksilla, ja minä olin luopumisen tuskastani aivan poikki. Mitä ihmettä, olen tässä ihan yksin?

Nyt pitäisi päättää, mitä seuraavaksi. Jatkanko etsimällä vain nykyisen alani töitä, joissa viihdyn hyvin, mutta jotka tuntuvat olevan kiven alla. Voin hakea myös muita asiakaspalvelutöitä, mutta se saattaa tarkoittaa myös sitä, että tauon venyessä opintoja ei enää pääse myöhemmin hyödyntämään; haittaisiko se? Voin pistää pään pensaaseen ja jäädä peiton alle (no en oikeastaan, tai voisin, käy mielessä välillä kun ressiksi menee), tai perustaa toiminimen ja keksiä sille tekemistä. Voin tehdä älyttömän liikkeen ja opiskella taas jotain, mutta älytöntä se varmasti olisikin. Vai jatkaisinko vanhoja opintoja? Ja entäs muksu, on sen kokoinen, että osahoito on varmasti hyväksi, mutta entä kokopäiväinen? Olisiko pitänyt pitää kaikki ennallaan? (sen tiedän että ei, nyt on aika).

Ihan käytännön jututkin tulee tietysti eteen, kuten se, ettei itsensä etsimisestä oikein tule palkkaa. Aikaa tuntuukin olevan sekä todella paljon että käsittämättömän vähän käytössä. En ole vielä tottunut tähän omasa rauhassa tekemiseen, ja elämän muut projektit tuntuvat vievän veronsa. Juoksu ei ole kulkenut toivomallani tavalla ja selkä on vaivannut. On ihan keski-ikäinen olo, ja päivätolkulla olen ihmetellyt, miten voin olla nyt niin saamaton. Somatisoin. Voivottelen.

Toisaalta tuntuu, että olen kuopassa, lähtökuopassa. Niitä on olemassa siksi, että niistä ponkaistaan vauhtiin.

One of us is gonna die young

Luin juuri sattumalta kuukausia vanhasta lehdestä puolituttavan muistokirjoituksen. Hyvin en tuntenut, ikävä ei vaivaa, ja kuitenkin on omituista kuulla taas yhden ihanan ihmisen menneen ennen kuin ehti kolmekymmentä täyttää.

Hilpeyttä ei herätä, kun kuolema pyyhkii läheltä tai kaukaa kesken päivän, yllättäin. Jää miettimään, miten turvallisuudenhakuisesti sitä elääkään, yrittää kouristuksenomaisesti ripustautua vanhoihin rutiineihin, koettaa unohtaa, että odottamaton voi olla aivan kulman takana. Niin hyvässä, kuin pahassakin.

Osaisiko itse lähteä pelkäämättä? En usko.
Siihen kai pyritään.

Kaikkihan nykyään bloggaa?

Niinpä siis minäkin.

Kuka olen? Vähän kyllästynyt ikiopiskelija-mamma, jota alkaa ahdistaa lähestyvä kolmikymppisyys ja olematon ura. Dämnet. Postiivista elämässäni on ihana muksu (on on!) mukava mies (silloin tällöin tullaan ihan toimeenkin) ja terveys, joka tähän asti on ollut hyvä. Kämppäkin päätyy positiivista listalle: Nykyisessä kirjoitusnurkkauksessani on kulmaikkuna, josta näkee kolmen kilometrin päähän. Oih. Tai siis oih!, rakastan ikkunaa vilpittömästi.

Luonteeltani olen ihan kiva mutta vähän turhan helposti syttyvä eli lyhytjännitteinen, listalta löytyy mm. neljä pääainetta (näyttää karmealta uloskirjoitettuna) ja kymmenen työpaikkaa ja kaksi kuukautta kestänyt vatsatanssiharrastus. Pinna on tosin onneksi hieman pidentynyt iän myötä.

Mikäli blogista tulee yhtään sellainen kuin ajattelin, kirjoittelen tänne yrityksistäni parantaa eloani, toivottavasti jossain vaiheessa päätyeen johonkin sanoista vakityö/yritys/kokopäiväinen. Tai sinnepäin. Ikä alkaa uhata fyysistä olomuotoani rapistumisella, joten monenmuotoisia hyvinvointiprojekteja on luvassa myös. Kuukauden päästä voin toivottavasti liittää tekstiin sanat puolimaraton ja maali. Elämäntaito-oppaita on hauskaa testailla käytännössä, niistä arvioita kenties siis. Häsläystä.