Kiirettä on pitänyt.

Yhtäkkiä eteeni pölähti uusi työpaikka. Pääsen kokeilemaan siipiäni myynnissä, johon olen jo pitkään tuntenut kiinnostusta, tosin myös pientä arkailua kun olen epäillyt, kestääkö kanttini työssä eteen tulevaa torjuntaa. Nykyisin tuntuu, että varmaan kestääkin. Aion antaa työhön nyt kaikkeni, jottei jää myöhemmin kaduttamaan; tämä voi hyvinkin olla se tuleva urani. Aika tulee jatkossa olemaan enemmän kortilla, joten blogi päivittyy todennäköisesti laiskahkoon tahtiin ja hyvä niin.

Samaan aikaan on horisontissa näkynyt myös toisentyyppistä muutosta, mutta siitä sitten, jos tilanne konkretisoituu (oi ku oon mystinen, mut en vaan halua manata).

Jonakin päivänä voitkin tajuta olevasi sukurakas.

Samana päivänä voit huomata asuvasi sukulaisista niin kaukana, ettei voi ajatellakaan lähtevänsä kyläilemään noin vain, ilman yöpymistä.

Meillä on niin onnellinen tilanne, että omia isovanhempia on vielä monta elossa, ja setiä, tätejä ja serkkujakin olisi jakoon asti. Mummoja on minulla erityisen ikävä, kun asutaan vähän toisella puolen Suomea eikä usein tule lähdettyä käymään. Huono omatuntokin tulee, kun ikäihmiset eivät itse enää kykene matkustamaan, ja ikävöivät varsinkin muksua kovasti. Omista vanhemmistamme olisi lapsiperhe-elämään myös ihan käytännöllistä apua; Lomareissuilla on ihanaa, kun voi joskus käydä vaikka lenkillä ilman miehoidan-siehoidat-suunnittelua miehen kanssa.

Aluksi oli piristävää muuttaa töiden perässä uuteen kaupunkiin. Nykyinen asuinkaupunki onkin ihana ja koti mahtava, vain rakkaat ihmiset ovat muualla. Joskus haaveilin muutosta ulkomaille, mutta eihän siitä tulisi mitään, kun pidän niin kovin sukujuhlista ja illanistujaisista ystävien kanssa (kaveritkin on kivoja, mutta eihän ne ystävää korvaa.) Tiedän toki monia perheitä joissa on sama nurinkurinen tilanne, läheiset kaukana, eikä tämä mikään katastrofi ole kun autolla pääsee. Tunnen silti vatsassa asti ilon kun kuvittelen sen hetken, kun tiedän että päästään muuttamaan takaisin kotiin.

Minun ura-angsti on ehkä pohjimmiltaan sitä, että toivoisin pääseväni uran perässä takaisin kotikulmille.  On se vaan kumma, miten ikä muuttaa: Vielä kaksikymmenvuotiaana toivoi vaan pääsevänsä pois maailmalle ja mietti, miten onkin niin paljon sukulaisia joita pitäisi ehtiä nähdä.

Kun ahdistus iskee, on lenkkaritkin lähellä.

Liikunta auttaa, oikeasti.

Olen tässä blogin pitämisen ajan pari kuukautta seuraillut paperillakin erikoisesti seilaavia mielialojani. Nyt niissä alkaa näkyä säännönmukaisuutta. Jos en juokse, ensin ahdistun, ja vähitellen alkaa masentaa enemmän ja enemmän. Sitten kun pääsen taas liikkumaan, paha olo häipyy. Tietyt tilanteet stressaavat yhä, ärsyttää voi ja saatan olla tyytymätön, mutta asiat ovat taas vain asioita ja mieliala on kokonaisuudessaan kymmenen pykälää korkeammalla. Näinhän sitä aina tutkimuksissa sanotaan, mutta nyt alan itsekin uskoa.

Leikki-ikäistä muksua seuratessa on käynyt kovin selväksi se, mihin ihminen on tehty: Pomppimaan, juoksemaan ja kiipeilemään ulkona. Meillä on vielä kotona varsin energinen pakkaus, joka hyppii kirjaimellisesti seinille, jos ei pääse pihalle liikkumaan. Miksi me aikuiset niin kovin korostamme lasten liikkumisen tärkeyttä, ja jäämme silti itse lekarinreunalle seisoskelemaan? (Ja puhun tässä todellakin myös omasta puolestani, enkä käytä holhoavaa "me"-passiivia.)

Olin eilen ihan nuutunut töiden jälkeen. Sitten kävin puoli tuntia juoksemassa, ja jaksoin taas kivasti lähteä kävelylle lapsen kanssa. Note to self: Nosta vain ensi kerrallakin takamus sohvalta ja tallaile vähän aikaa, se helpottaa.