Ohoh,
nyt sitten jotain muuttui. Muksu on osan viikosta muiden ilona, ja minulle jää kaivattua aikaa elämäni järjestämiseen. Napero näytti tutustumiskerroilla viihtyvän hyvin hoitopaikassaan, mutta kävi tietenkin kierroksilla, ja minä olin luopumisen tuskastani aivan poikki. Mitä ihmettä, olen tässä ihan yksin?
Nyt pitäisi päättää, mitä seuraavaksi. Jatkanko etsimällä vain nykyisen alani töitä, joissa viihdyn hyvin, mutta jotka tuntuvat olevan kiven alla. Voin hakea myös muita asiakaspalvelutöitä, mutta se saattaa tarkoittaa myös sitä, että tauon venyessä opintoja ei enää pääse myöhemmin hyödyntämään; haittaisiko se? Voin pistää pään pensaaseen ja jäädä peiton alle (no en oikeastaan, tai voisin, käy mielessä välillä kun ressiksi menee), tai perustaa toiminimen ja keksiä sille tekemistä. Voin tehdä älyttömän liikkeen ja opiskella taas jotain, mutta älytöntä se varmasti olisikin. Vai jatkaisinko vanhoja opintoja? Ja entäs muksu, on sen kokoinen, että osahoito on varmasti hyväksi, mutta entä kokopäiväinen? Olisiko pitänyt pitää kaikki ennallaan? (sen tiedän että ei, nyt on aika).
Ihan käytännön jututkin tulee tietysti eteen, kuten se, ettei itsensä etsimisestä oikein tule palkkaa. Aikaa tuntuukin olevan sekä todella paljon että käsittämättömän vähän käytössä. En ole vielä tottunut tähän omasa rauhassa tekemiseen, ja elämän muut projektit tuntuvat vievän veronsa. Juoksu ei ole kulkenut toivomallani tavalla ja selkä on vaivannut. On ihan keski-ikäinen olo, ja päivätolkulla olen ihmetellyt, miten voin olla nyt niin saamaton. Somatisoin. Voivottelen.
Toisaalta tuntuu, että olen kuopassa, lähtökuopassa. Niitä on olemassa siksi, että niistä ponkaistaan vauhtiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti