Niinpä, tuota mietin paljon lapsen synnyttyä. Vaavi oli imulla lähes jatkuvasti, tai siltä tuntui. Meillä ei myöskään asu perhettä samassa kaupungissa, joten jaoimme vauvan hoidon mieheni kanssa lähes sataprosenttisesti. Ajan vähyyttä enemmän liikkumista vaikeutti kuitenkin energian puute. Päiväunien aikana olisi ehtinyt vaikkapa tekemään selkälihasliikkeitä telkkarin äärellä, mutta valvotettuna rättiväsynyt kroppani lössähti kuin itsestään sohvalle. Unikin tuli usein silmään. Ainoita yksin olemisen hetkiä ei tehnyt mieli huhkia hikipäässä, vaikka kiloja oli jäänyt ja kasvavan "pikkuisen" nostelu otti voimien puuttuessa hartioihin. Annoin silti itselleni armoa. Ensimmäisen puolen vuoden aikana kävin ehkä kerran/kaksi lenkillä, ja muuten yritin lähinnä palauttaa syvien vatsalihasten kuntoa, sitä olisi ehkä voinut tehdä enemmänkin.
Kuten olin arvellutkin, lapsen alkaessa viimein nukkua yönsä, myös liikkumisen ilo löytyi uudelleen. Pidemmät vaunukävelyt alkoivat maistua ensin, sitten hölkkäily ja lihaskuntrotreenit. Aikaa oli käytössä yhtä paljon, mutta nyt jaksoin ottaa siitä myös ilon irti.
Tämän vuoden puolimaratonprojekti sai alkunsa halustani palata vielä parempaan juoksukuntoon, kuin missä olin ennen lapsen syntymää. Juokseminen on jumppaamista vaikempaa järjestää, sillä päiväunia ei voi automaattisesti hyödyntää. Mistä sitä lenkkiaikaa sitten kertyi? Käytännössä hyväksi havaittiin lenkille lähteminen heti (siis todellakin ovelta vaihto) miehen palattua töistä kotiin. Silloin muksu iloitsee isin paluusta, kakkosen lastenohjelmat avustavat tarvittaessa väsynyttä isiä, ja iltaa jää vielä johonkin muuhunkin. Pitkälle lenkille ehtii viikonloppuna. Joitakin peruslenkkejä olen juossut myös lapsi rattaissa mukana. Meillä ei ole juoksurattaita vaan tavalliset nelipyöräiset, hyvin rullaavat ja tukevat rattaat, silti tämä onnistuu kohtuullisesti, kunhan välttelee isompia mäkiä. Sanottakoon että alamäkeen en itse juoksisi koskaan rattaiden kanssa.
Näillä on kunto huomaamatta palannut. Itse en ole vielä edes testannut kuntokeskuksien lapsiparkkeja (karmea sana mutta ilmeisesti kiva konsepti...), useat tutut ovat kehuneet niitä kovin ja lapset viihtyvät kuulema erinomaisesti.
Mitä kaikkea halusinkaan tällä oikein sanoa? No että, aikaa liikkumiselle löytyy jostain, jos haluaa. Pitää vaan tunnistaa halu, ja kärsiä alun ikävää "oon niin huonossa kunnossa.."-tunnetta vähän aikaa. Toisaalta, jos elämässä on todellakin tarpeeksi muutakin menossa, on varmaan ihan ok, jos keskittyy välillä muuhun kuin urheiluun, jos se tuntuu hyvältä. Yksinhuoltajan tai käytännössä yksinhuoltavan on tietysti vielä vaikeampaa järjestää aikaa itselleen, mutta toivottavasti siihenkin on keinoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti