Ura nousuun?

Lyhyen elämäni varrella olen kohdannut todella lahjakasta ja uranrakentamisen osaavaa porukkaa. Heista on sittemmin tullut mm. eturivin (todellakin) popartisti, kansainvälisen uran klassisessa musiikissa tehnyt solisti, päätoimittaja seurattuun mediaan ja parikin eri puolueiden kansallisen tason vaikuttajaa. Todellakin, olen pian kolmekymppinen. Mikä mättää, kun oma ura ei kertakaikkiaan aukea, vaan tarvon kuin silmäisessä suossa? Jos pääsisi jotenkin edes murto-osaan tuosta, niin että jopa elättäisi itsensä omalla työllään.

Lahjattomanakaan en itseäni pidä, mutta verkostoitumistaitoja (ja ehkä -haluja) puuttuu. Puuttuu kai myös intohimo yhden asian kehittämiseen ja siinä etenemiseen. Alan myös väsähtää itseni mainostamiseen, tuntuu että toistelen vain samoja lauseita. Ennen vannoin että haluan uran ennen toista lasta, mutta taas tuntuu että alkaisi olla tauko paikallaan. Työnteko -silloin kun töitä on- ei väsytä lainkaan niin paljon kuin työnhaku ja töiden miettiminen.

Tiedän, että elämän tärkein viisaus ja ainoa neuvo onnellisuuteen on kiittää siitä, mitä on saanut, mutta joskus tulee näitä ankeuden hetkiä, valitettavasti ne tulevat usein sen jälkeen, kun on ollut onnellinen jonkun toisen hyvistä urauutisista. Ei ole kyse kateudesta, mutta muistaa vain juuri silloin, että oma elämä on niin kovin hakusessa.

Kovin vaihtelevat mielialat nopsaan, pitää käydä kai huomenna juoksemassa, jospa selkenisi taas.

Jaa hyvä mieli eteenpäin!

Suomessa tunnutaan joskus suhtautuvan hieman varautuneesti hymyilemiseen -saatika hyräilemiseen- julkisella paikalla. Hymyillään silti sateellakin, jos vain siltä tuntuu! Erinäiset pikkujutut ovat pelastaneet tänään oman päiväni, eikä se ole vielä puolessakaan (yritän muistaa tämän, jos iltapäivällä sattuisi jotain ikävää). Pieni ahdistus, joka jostain syystä on jo pitkään vaivannut, on tästä päivästä pois ja olo on vapautunut taas. Niinpä kuljin kaupungilla hymy päällä, pari ihmetystä ja pari hymyä sain takaisin.

Muistan itse vieläkin päivän monen kuukauden takaa, jolloin ikävässä ruuhkakelissä vastaan tuli niin mahdottoman leveästi hymyilevä ja hyvää tuulta puhkuva mies, että sama hyvä tuuli tarttui hetkessä minuunkin, vaikka vain ohitin hänet kiireisellä kadulla sanaakaan sanomatta :). Oli vain niin ihanaa huomata, että jollekulle tapahtuu joka päivä jotakin mahtavaa (ei mietitä niitä ikävämpiä juttuja, kun ei se auta asiaa eteenpäin kuitenkaan). Eihän siis piiloteta iloa ja positiivisuutta, kun ei sitä kai syyssynkkyydessä liikaa ole!

Töihin valmistautuessa ja muuta puuhaa

Jepu, tässä jossain sairastelun välissä olen siis hankkinut itselleni osa-aikatyön, jota vähitellen aloittelen. Töiden etsiminen jatkuu silti edelleen, kun kyseinen duuni on sen verran osittaista, ettei sillä itseään täysin elätä. Tosin, osinhan olenkin kotimamma. Mutta ihanaa, saan kohta taas jostain palkkaa ja palkkakuitin, ja muutenkin, olla osana aikuisten maailmaa.

Juoksuharrastus on ollut jäissä pari viikkoa. Eka viikko meni tarpeellisena taukona, nyt alan olla kateellinen kaikille lenkkeilijöille jotka vastaan tulee, ja meilläpäin niitä tulee vastaan usein. No hö. Päätin, että puolimaratonit mun osalta jatkuu (jei!), nyt olisi sitten sellainen 20% ajasta vähentäminen tavoitteena ensi vuoteen. Mutta talvihan se on edessä ensin, eli rennosti otetaan.

Juoksun lisäksi oon perinteisesti harrastanut musiikkia, mutta sekin on nyt ollut vähissä, jonkinlainen low energy-kausi menossa ilmeisesti. Sen sijaan olen kanavoinut itseilmaisuni ruoanlaittoon. Ehkä siitä onkin perheelliselle (ja sen perheelle) enemmän iloa? Vaikka tili ei oikeastaan kärsisi shoppailua, käyn nyt joka päivä postilaatikolla kärkkymässä, joko Amazonilta tilattu "how to eat" olisi saapunut, ja keittokirjoja pyörii muutenkin siellä täällä, kirjastokappaleita ja omia.

Näiden välissä vielä haaveilen omiani, jotka ovat niin omia, etten kehtaa kirjoittaa niistä edes anonyymissa blogissa (ainakaan vielä). Olen ehkä lievästi taikauskoinen.

Terveellisempi ruokavalio

Elämä palailee vähitellen, mutta vieläkin tuntuu että suonissa virtaa -no, räkä. Saa olla viimeinen tauti tänä vuonna. Viimein päätin, että omaankin syömiseen on nyt tosissaan kiinnitettävä huomiota.

Koskapa oon liikkunut nykyään aika paljon, kilot on pysyneet kurissa, ja olen mässäillyt mielihalujeni mukaan, "luvan kanssa". Maistuneet on viini ja siideri (kertakäyttö on vähäistä, mutta lasillinen illalla on tullut vähän liian tutuksi, kenties toinen muksun nukahtaessa), suklaa, leipä ja jäätelö ovat kadonneet kaapeista. Pastaa on pitänyt tietysti syödä, ihan tankkauksen kannalta, ja kahvia on tullut latkittua vaniljasokerin ja kermavaahdon kanssa. Tykkään kokkailla, ja viikonloppuna luvassa onkin ollut pitkän kaavan illallinen (sitä viiniä?) ja kakku päälle. Jos se ei näy, niin sehän on okei?

No ei. Muistelen nostalgialla raskausaikaa, kun söin uber-terveellisesti ja kilon vihanneksia päivässä, enkä ollut ollenkaan sairaana. Kun oma suu oli myös muksun suu, tuli katseltua ravintosisältöjä paaaaljon tarkemmin. Joten nyt riitti, aika vaihtaa pulla omppuun. Ja muistaa napata se D-vitamiini. Näin alkuunsa loppukuun terveyskokeiluna vaihdettakoon jokapäiväinen välipala paahtoleivästä hedelmään ja pähkinöihin.

Tulipa heti terveempi olo.

Ilmaista elämäntapavalmennusta verkossa

... By YLE.

Tiedoksi kaikille: Elämä pelissä- terveysohjelmaan liittyy verkkotesti , johon vastaamalla saa halutessaan sähköpostiinsa terveysraportin, ja niin halutessaan myös kahdeksan viikon ajan sähköpostivalmennusta kahdella elämänalueella (valitaan bout kymmenestä). Valmennus on ilmeisesti massoille sama, mutta ilmaista, joten mukaan vain kiinnostuneet! Normaalisti olisin varmaan jättänyt itse väliin, mutta blogini teemoilta päätinkin nyt osallistua, omat kehityspisteeni ovat "arjen vastoinkäymisten kohtaaminen" ja "ristiriitojen ratkaiseminen parisuhteessa". Lapsiperhe-elämää?

Kuukauden välein kipeänä.

Great. Tauti iski taas.  Syytän viikonlopun ponnistusta ja päiväkotipöpöjä.

Tästäkö vielä yksi peruste lyhyemmälle matkalle siirtymiseen: Tuntuu, että pitkät lenkit tekevät pahasti tuhoja vastustuskyvylle. Silloin, kun omaksi ilokseni muutenvaan juoksin ja keskityin vaikka mäkitreeneihin, elimistö torjui mielestäni paremmin hyökkäykset. Nyt, kun on pitkiä lenkkejä paljon, on treeni keskeytynyt vähän väliä tautien takia. Kuumetta mulla ei onneksi (?) ole juuri koskaan, vaan kipeänä olemiseksi lasken sen, kun tekisi mieli liikkumaan, mutta tietää, ettei pidä lähteä. Voimat on pois. You know the feeling.

Ruokavalionikin on vähän satunnainen, pitäisi varmaan petrata. Muksulle syötän hedelmiä ja itse popsin, mitä muistan. Tai ehkä muksu vaan kypsyttelee kaikki yllärit, joita muuten ei huomaisikaan, ja tulee pöpöisillä tassuillaan silittelemään naamaa ja pusuttelemaan. Ehkä niitä tauteja ei nyt voikaan välttää.

Matkatavoitteen valinta : 10, 21 vai 42?

Vai jotain muuta? Kylläpä juoksujutut on pinnalla, ehkä ne nyt on sitten elämässä pop.

Keväällä mietin, onko puolimaratonille tähtäämisessä mitään järkeä. En realistisesti voi/halua omistautua treeneille ihan täysipainoisesti, samaan aikaväliin on mahtunut mm. työpaikan etsintää ja muutto, normaalin perhearjen lisäksi. Ja kolme tautia. En noudattanut mitään treeniohjelmaa, vaikka alunperin piti, tärkeimpänä pidin vain huolta että viikkoon mahtui ainakin se yksi pitkä (min 1,5h) lenkki. Tämän piti olla ensimmäinen ja viimeinen puolikas, ja maratonista ei puhettakaan.

Yhden päivän jälkeen on kuitenkin ollut jo hinku katsella ensi kesän tapahtumia. Tapahtuman kuvittelin etukäteen tarpeelliseksi lähinnä huollon takia, mutta lähdössä tajusin, että tungoksesta ja tasoeroista huolimatta onkin vaan sikakivaa (sori ilmaus) juosta porukassa. Mutta olisiko vuorossa kymppi, puolikas vai vielä pidempi?

Jo puolimaratontreenit vaatii melkoisesti suunnittelua ja aikaa. Kympille ei tarvitsisi kai puskea ihan niin paljon pitkiä lenkkejä, jotka myös on vähän tylsiä. Voisi tehdä enemmän kovavauhtista hiki päässä veri suussa -tyyliin (tämä on siis plussapiste). Puolimaratonin etu olisi kuitenkin siinä (miksi monet varmaan sitä juokseekin), että matka on helpommin miellettäväksi saavutukseksi sinänsä, voi juosta melko mukavasti ilman että nolottaa. Itsehän en juokse kovaa, ainakaan vielä. Kympillä alkaisi tulla suorituspaineita, hävettäisi huono aika. Kiirettä pukkaa, ehkä enemmän stressiä. Kovempaa kyllä pitäisikin juosta, että tuntisi olevansa Todella--Hyvässä--Kunnossa.

Maratonin etu olisi se, että kestävyyden puolesta puolikas ei ole lähelläkään synnytystä, ei lähelläkään itsensä lopullista ylittämistä, mihin alunperin tähdättiin. Mutta en haluis rikkoa itseäni, enkä tiedä, mistä tuohon sitten treenit järjestettäisiin; en usko, että enää kannattaisi fiilistellä vaan. Ja muistettakoon, että maastossa juostava Pirkan Hölkkä (33 km) järjestetään lokakuussa, tänä tai ensi vuonna. Maastojuoksu on vaan niin paljon mukavampaa.

Kymppi keväälle, puolikas kesälle ja Pirkkalainen syksyyn?

Jos jollain on insightia, otetaan mieluusti vastaan. Ja jos joku tätä lukisi, ja sattuisi harkitsemaan juoksutapahtumaan ilmoittautumista, niin kehotan tekemään sen heti. Kokemus on juurikin niin hieno kuin mitä kaikki kehuvat :)!

Puolimaraton!

 Ohi, viimein, onnistui, oli ihanaa :).

 Varauduin tuplaburanalla, taskuburanalla ja huonolla asenteella (varmana sattuu niin maan pirusti sattuu, no onneks se ei kestä yhtä pitkään kuin synnytys. Ai hemmetti että synnytys sattuu ja pitkään!)

Kroppa palkitsikin ihan yllättäin letkeällä lenkkifiiliksellä ja reilusti ali tavoitteeni olevalla ajalla (joka siis on huono kaikilla muilla mittareilla, mutta tässä nyt vaan on oma arvio se tärkein). Juoksu oli koko matkan älyttömän kivaa, loppukiriin riitti reilusti voimia, eikä sattunut missään vaiheessa.

Paitsi tietty eilen ja tänään. En meinaa päästä lattialta leikkimästä ylös. Mutta ei se tänään haittaa, kertoo vain että tosissaan tehtiin.

Avautumista avautumisesta

Blogeja on kovin monenlaisia. Toisissa näyttää olevan vallalla melkoinen negistely; kyseessä taitaa olla oma sarkastinen tyylilajinsa, joka helposti vain alkaa kuulostaa oikeasti ankealta. Sitten on blogeja, joissa elämä on aina ihanaa, kuvissa on joka päivä kermakakkuja ja sadekin näyttää romanttiselta, suurin purkaus voi olla vaikka "harmin paikka, tänään koskee päähän". Kyseessä ovat tyylivalinnat, toisiin uppoaa sarkasmi paremmin, toiset kirjoittaa omalla naamallaan eivätkä näinollen halua välttämättä märehtiä kaikkia elämänsä yksityiskohtia (mistä tuntuu jostain syystä ropisevan kritiikkiä negistelyä ahkerampaan, hei mikssun elämä on niin superkivaa ja mun ei, ooksä joku superi vai? Koskaan en ole nähnyt valitusta hei mitessää oot niin supernega, eikkssuloo mitään kivaa missään vai?).

Tämä tuli vain mieleeni, kun tässä eräänä päivänä pohdiskelin, mitä kaikkea haluan blogissa jakaa, tai miten päätän asioista kirjoittaa. Blogillani ei lukijoita ole paljon, ja naamani tulen pitämään pimennossa, joten voin kai olla melko vapaa sanoissani. Verkkoidentiteetti muotoutuu silti jopa kasvottomana, tekstit löytyvät myöhemminkin (jos olen vaikka eräänä päivänä suomen suosituin bloggaaja, heh), joten harkintaakin haluaisin käyttää. Koska tapetilla tekstissäni on todellakin elämäni, ongelma on keskeisempi, kuin jos kirjoittaisin -say- uusista laukuistani.

Syystä tai muutamasta, pari viikkoa sitten tunsin oloni melkoisen tyhjäksi, aloitin pari tekstiä, mutta deletoin ne heti, ja jätin loppujen lopuksi kokonaan postaamatta. Valinta oli puolitietoinen. Iloisia asioita on mukavampi jakaa kuin harmituksia, ihan kuten elävässä elämässäkin, ja haluaisin pitää blogissani positiivisen perusvireen. Toisaalta ihmettelin, miksi sensuroin itseäni anonyymissä tekstissä, jonka lukijakuntakin on rajattu? On normaalia, että muutokset ovat myös stressaavia, tai että joskus ahdistaa. Voi kai siitäkin kirjoittaa? Ristiriita muodostuu kuitenkin yksityiseksi ja julkiseksi tarkoitetun välillä: Jos joku saattaa lukea, kirjoitan mieluummin sellaista, mitä itsekin haluaisin lukea. Itse luen mieluiten positiivista.

Tämä on helpompi kirjoittaa nyt, kun olo on hieman vähemmän ankea. Olen päättänyt, että kielteiset tunteet voivat jatkossa päästä ulos (ja kyllähän ne noissakin tekstissä kuultavat), kunhan asenne ei muutu kovin kielteiseksi. Life is life (nannaanaanana).

Outoa porukkaa...

Meidän pihalla siis.

Ei kun se on huoltomies, no huh!

Näytti siltä että siellähän hyppii joku sekopää, askel toikkaroi ja hiukset on sekaisin, hiki päässä pyörii ympyrää. Ikkunan alle jäikin näköjään vesuri, menossa pihapuskien siistiminen, raskasta hommaa. Hiljaiset päivät alkaa vainoharhaistamaan minua.

Olin vähän aikaa sitten työhaastattelussa, en uskalla arvata lopputuloksesta vielä mitään. Nyt palkitsen itseäni suklaavanukkaalla ja jenkkein Ellellä. Ehkä viimeinen hiljainen päivä tiedossa :)! Jos en saakaan työtä, olen sentään taas vähän edistynyt jonkin suhteen (muotitietouden)(eikun haastiksen).

Karmeat kassit

Näistä ei haluta nähdä kuvia :)!

No, nyt kun on saatu kaikki pervot tänne, niin paljastettakoon että kyseessä on Sandyn käsilaukunjärjestämishaaste, joka valitettavasti toteutuu sekä a) myöhässä, että b) ilman kuvia. Nyt jo pois muuttanut kissanroikale söi entisen kuvansiirtojohdon (kännykkäkuvat oli jo viikonloppuna otettu), ja jalkavamman takia oon välttänyt kaupoilla juoksemista pidempään kuin arvelinkaan. Mutta sanallisesti siis. Ennen siivousta laukusta löytyi (kuvat onneksi auttaa edes mua):

-lompakko
-irtonainen avaimenperä, johon saisi poletin, joka vain on häveyksissä
-pompula ja hiussolki
-käsivoide
-mustekynä ja lyijykynä
-päivähoidosta annettu kuukausikirje
-kahdet korvatulpat, pyörimässä (nice..)
-lapsen lippalakki
-lapsen duplopala
-lapsen leikkiauto
-kolikoita
-ja todellakin, jälleen yksi irtonainen litistynyt kurkkupastilli. (Arvelinkin, että löytyy. Näitä pyörii laukussani lähes aina vaikka miten yrittäisin estää, olen ollut asiakaspalveluhommissa paljon ja oppinut pastilliin aina ruokailun jälkeen tai äänen käheytyessä, ja nykyisin mukana on myös muksun ksylitolipastilleja. Rasiat eivät vain mitenkään pysy kiinni!!!)

 Pakollisina mukaan lähtivät:
-lompakko
-siteet
-kynät
-kestotulpat, nyt siististi rasiassaan
-käsivoide (en tule mitenkään toimeen ilman, ihoni on kuin liskolla. true story, sormissa nytkin kolme halkeamaa ja kaksi laastaria.)

Mutta mutta. Lompakkohan oli niin täynnä kuitteja, ettei se edes mahtunut kiinni, ja kolikkotaskussa puolet oli brittein rahaa. Nämä siis siivottiin pois myös.

Kaiken kaikkiaan tavaraa oli paaaaljon vähemmän kuin olisin kuvitellut, syynä varmaan se, että olen käyttänyt nyt kahta-kolmea laukkua vuorottain, ja osa kamoista pitää majaansa noissa muissa. Kuten varmaan ainakin muksun varavaipat ja pari vesipulloa. Huomasin jälleen, että luulen laukkuani roskikseksi, tähän yritän pikaista muutosta, todennäköisesti turhaan. Lapsen "kadonneiden" lelujen majapaikkakin selvisi. Öh. Mutta asia on niin, että ainoa keino, jolla saan kotini pysymään järjestyksessä, on pari rompesäilön hyväksyminen, tähän asti toinen niistä on ollut laukkuni. Koetan nyt siirtää sen vaikkapa tiskipöydän alakaappiin.

Muuten elämä on liiketilassa enkä osaa sanoa mitään edes ensi viikosta. Juupajuu.


EDIT: haasteen linkki

Mistä löytää äitinä aikaa liikkumiselle?

Niinpä, tuota mietin paljon lapsen synnyttyä. Vaavi oli imulla lähes jatkuvasti, tai siltä tuntui. Meillä ei myöskään asu perhettä samassa kaupungissa, joten jaoimme vauvan hoidon mieheni kanssa lähes sataprosenttisesti. Ajan vähyyttä enemmän liikkumista vaikeutti kuitenkin energian puute. Päiväunien aikana olisi ehtinyt vaikkapa tekemään selkälihasliikkeitä telkkarin äärellä, mutta valvotettuna rättiväsynyt kroppani lössähti kuin itsestään sohvalle. Unikin tuli usein silmään. Ainoita yksin olemisen hetkiä ei tehnyt mieli huhkia hikipäässä, vaikka kiloja oli jäänyt ja kasvavan "pikkuisen" nostelu otti voimien puuttuessa hartioihin. Annoin silti itselleni armoa. Ensimmäisen puolen vuoden aikana kävin ehkä kerran/kaksi lenkillä, ja muuten yritin lähinnä palauttaa syvien vatsalihasten kuntoa, sitä olisi ehkä voinut tehdä enemmänkin.

Kuten olin arvellutkin, lapsen alkaessa viimein nukkua yönsä, myös liikkumisen ilo löytyi uudelleen. Pidemmät vaunukävelyt alkoivat maistua ensin, sitten hölkkäily ja lihaskuntrotreenit. Aikaa oli käytössä yhtä paljon, mutta nyt jaksoin ottaa siitä myös ilon irti.

Tämän vuoden puolimaratonprojekti sai alkunsa halustani palata vielä parempaan juoksukuntoon, kuin missä olin ennen lapsen syntymää. Juokseminen on jumppaamista vaikempaa järjestää, sillä päiväunia ei voi automaattisesti hyödyntää. Mistä sitä lenkkiaikaa sitten kertyi? Käytännössä hyväksi havaittiin lenkille lähteminen heti (siis todellakin ovelta vaihto) miehen palattua töistä kotiin. Silloin muksu iloitsee isin paluusta, kakkosen lastenohjelmat avustavat tarvittaessa väsynyttä isiä, ja iltaa jää vielä johonkin muuhunkin. Pitkälle lenkille ehtii viikonloppuna. Joitakin peruslenkkejä olen juossut myös lapsi rattaissa mukana. Meillä ei ole juoksurattaita vaan tavalliset nelipyöräiset, hyvin rullaavat ja tukevat rattaat, silti tämä onnistuu kohtuullisesti, kunhan välttelee isompia mäkiä. Sanottakoon että alamäkeen en itse juoksisi koskaan rattaiden kanssa.

Näillä on kunto huomaamatta palannut. Itse en ole vielä edes testannut kuntokeskuksien lapsiparkkeja (karmea sana mutta ilmeisesti kiva konsepti...), useat tutut ovat kehuneet niitä kovin ja lapset viihtyvät kuulema erinomaisesti.

Mitä kaikkea halusinkaan tällä oikein sanoa? No että, aikaa liikkumiselle löytyy jostain, jos haluaa. Pitää vaan tunnistaa halu, ja kärsiä alun ikävää "oon niin huonossa kunnossa.."-tunnetta vähän aikaa. Toisaalta, jos elämässä on todellakin tarpeeksi muutakin menossa, on varmaan ihan ok, jos keskittyy välillä muuhun kuin urheiluun, jos se tuntuu hyvältä. Yksinhuoltajan tai käytännössä yksinhuoltavan on tietysti vielä vaikeampaa järjestää aikaa itselleen, mutta toivottavasti siihenkin on keinoja.

Juoksulupa

Jalassa on ilmeisimmin rasituksesta aiheutuva tulehdus, sain sairaanhoitajalta ohjeet reiluun tulehduskipulääkitykseen ja lepoon. Mikäli tuntuu helpottavan, lauantaina "voi juosta" oman olon mukaan ja särkylääkkeen kanssa, mutta ei ole kuulema hyväksi. Jos aristaa vielä perjantaina pelkkä kävelykin, niin ei pidä lähteä.

Troppia lissää siis.