Kiirettä on pitänyt.

Yhtäkkiä eteeni pölähti uusi työpaikka. Pääsen kokeilemaan siipiäni myynnissä, johon olen jo pitkään tuntenut kiinnostusta, tosin myös pientä arkailua kun olen epäillyt, kestääkö kanttini työssä eteen tulevaa torjuntaa. Nykyisin tuntuu, että varmaan kestääkin. Aion antaa työhön nyt kaikkeni, jottei jää myöhemmin kaduttamaan; tämä voi hyvinkin olla se tuleva urani. Aika tulee jatkossa olemaan enemmän kortilla, joten blogi päivittyy todennäköisesti laiskahkoon tahtiin ja hyvä niin.

Samaan aikaan on horisontissa näkynyt myös toisentyyppistä muutosta, mutta siitä sitten, jos tilanne konkretisoituu (oi ku oon mystinen, mut en vaan halua manata).

Jonakin päivänä voitkin tajuta olevasi sukurakas.

Samana päivänä voit huomata asuvasi sukulaisista niin kaukana, ettei voi ajatellakaan lähtevänsä kyläilemään noin vain, ilman yöpymistä.

Meillä on niin onnellinen tilanne, että omia isovanhempia on vielä monta elossa, ja setiä, tätejä ja serkkujakin olisi jakoon asti. Mummoja on minulla erityisen ikävä, kun asutaan vähän toisella puolen Suomea eikä usein tule lähdettyä käymään. Huono omatuntokin tulee, kun ikäihmiset eivät itse enää kykene matkustamaan, ja ikävöivät varsinkin muksua kovasti. Omista vanhemmistamme olisi lapsiperhe-elämään myös ihan käytännöllistä apua; Lomareissuilla on ihanaa, kun voi joskus käydä vaikka lenkillä ilman miehoidan-siehoidat-suunnittelua miehen kanssa.

Aluksi oli piristävää muuttaa töiden perässä uuteen kaupunkiin. Nykyinen asuinkaupunki onkin ihana ja koti mahtava, vain rakkaat ihmiset ovat muualla. Joskus haaveilin muutosta ulkomaille, mutta eihän siitä tulisi mitään, kun pidän niin kovin sukujuhlista ja illanistujaisista ystävien kanssa (kaveritkin on kivoja, mutta eihän ne ystävää korvaa.) Tiedän toki monia perheitä joissa on sama nurinkurinen tilanne, läheiset kaukana, eikä tämä mikään katastrofi ole kun autolla pääsee. Tunnen silti vatsassa asti ilon kun kuvittelen sen hetken, kun tiedän että päästään muuttamaan takaisin kotiin.

Minun ura-angsti on ehkä pohjimmiltaan sitä, että toivoisin pääseväni uran perässä takaisin kotikulmille.  On se vaan kumma, miten ikä muuttaa: Vielä kaksikymmenvuotiaana toivoi vaan pääsevänsä pois maailmalle ja mietti, miten onkin niin paljon sukulaisia joita pitäisi ehtiä nähdä.

Kun ahdistus iskee, on lenkkaritkin lähellä.

Liikunta auttaa, oikeasti.

Olen tässä blogin pitämisen ajan pari kuukautta seuraillut paperillakin erikoisesti seilaavia mielialojani. Nyt niissä alkaa näkyä säännönmukaisuutta. Jos en juokse, ensin ahdistun, ja vähitellen alkaa masentaa enemmän ja enemmän. Sitten kun pääsen taas liikkumaan, paha olo häipyy. Tietyt tilanteet stressaavat yhä, ärsyttää voi ja saatan olla tyytymätön, mutta asiat ovat taas vain asioita ja mieliala on kokonaisuudessaan kymmenen pykälää korkeammalla. Näinhän sitä aina tutkimuksissa sanotaan, mutta nyt alan itsekin uskoa.

Leikki-ikäistä muksua seuratessa on käynyt kovin selväksi se, mihin ihminen on tehty: Pomppimaan, juoksemaan ja kiipeilemään ulkona. Meillä on vielä kotona varsin energinen pakkaus, joka hyppii kirjaimellisesti seinille, jos ei pääse pihalle liikkumaan. Miksi me aikuiset niin kovin korostamme lasten liikkumisen tärkeyttä, ja jäämme silti itse lekarinreunalle seisoskelemaan? (Ja puhun tässä todellakin myös omasta puolestani, enkä käytä holhoavaa "me"-passiivia.)

Olin eilen ihan nuutunut töiden jälkeen. Sitten kävin puoli tuntia juoksemassa, ja jaksoin taas kivasti lähteä kävelylle lapsen kanssa. Note to self: Nosta vain ensi kerrallakin takamus sohvalta ja tallaile vähän aikaa, se helpottaa.

Ura nousuun?

Lyhyen elämäni varrella olen kohdannut todella lahjakasta ja uranrakentamisen osaavaa porukkaa. Heista on sittemmin tullut mm. eturivin (todellakin) popartisti, kansainvälisen uran klassisessa musiikissa tehnyt solisti, päätoimittaja seurattuun mediaan ja parikin eri puolueiden kansallisen tason vaikuttajaa. Todellakin, olen pian kolmekymppinen. Mikä mättää, kun oma ura ei kertakaikkiaan aukea, vaan tarvon kuin silmäisessä suossa? Jos pääsisi jotenkin edes murto-osaan tuosta, niin että jopa elättäisi itsensä omalla työllään.

Lahjattomanakaan en itseäni pidä, mutta verkostoitumistaitoja (ja ehkä -haluja) puuttuu. Puuttuu kai myös intohimo yhden asian kehittämiseen ja siinä etenemiseen. Alan myös väsähtää itseni mainostamiseen, tuntuu että toistelen vain samoja lauseita. Ennen vannoin että haluan uran ennen toista lasta, mutta taas tuntuu että alkaisi olla tauko paikallaan. Työnteko -silloin kun töitä on- ei väsytä lainkaan niin paljon kuin työnhaku ja töiden miettiminen.

Tiedän, että elämän tärkein viisaus ja ainoa neuvo onnellisuuteen on kiittää siitä, mitä on saanut, mutta joskus tulee näitä ankeuden hetkiä, valitettavasti ne tulevat usein sen jälkeen, kun on ollut onnellinen jonkun toisen hyvistä urauutisista. Ei ole kyse kateudesta, mutta muistaa vain juuri silloin, että oma elämä on niin kovin hakusessa.

Kovin vaihtelevat mielialat nopsaan, pitää käydä kai huomenna juoksemassa, jospa selkenisi taas.

Jaa hyvä mieli eteenpäin!

Suomessa tunnutaan joskus suhtautuvan hieman varautuneesti hymyilemiseen -saatika hyräilemiseen- julkisella paikalla. Hymyillään silti sateellakin, jos vain siltä tuntuu! Erinäiset pikkujutut ovat pelastaneet tänään oman päiväni, eikä se ole vielä puolessakaan (yritän muistaa tämän, jos iltapäivällä sattuisi jotain ikävää). Pieni ahdistus, joka jostain syystä on jo pitkään vaivannut, on tästä päivästä pois ja olo on vapautunut taas. Niinpä kuljin kaupungilla hymy päällä, pari ihmetystä ja pari hymyä sain takaisin.

Muistan itse vieläkin päivän monen kuukauden takaa, jolloin ikävässä ruuhkakelissä vastaan tuli niin mahdottoman leveästi hymyilevä ja hyvää tuulta puhkuva mies, että sama hyvä tuuli tarttui hetkessä minuunkin, vaikka vain ohitin hänet kiireisellä kadulla sanaakaan sanomatta :). Oli vain niin ihanaa huomata, että jollekulle tapahtuu joka päivä jotakin mahtavaa (ei mietitä niitä ikävämpiä juttuja, kun ei se auta asiaa eteenpäin kuitenkaan). Eihän siis piiloteta iloa ja positiivisuutta, kun ei sitä kai syyssynkkyydessä liikaa ole!

Töihin valmistautuessa ja muuta puuhaa

Jepu, tässä jossain sairastelun välissä olen siis hankkinut itselleni osa-aikatyön, jota vähitellen aloittelen. Töiden etsiminen jatkuu silti edelleen, kun kyseinen duuni on sen verran osittaista, ettei sillä itseään täysin elätä. Tosin, osinhan olenkin kotimamma. Mutta ihanaa, saan kohta taas jostain palkkaa ja palkkakuitin, ja muutenkin, olla osana aikuisten maailmaa.

Juoksuharrastus on ollut jäissä pari viikkoa. Eka viikko meni tarpeellisena taukona, nyt alan olla kateellinen kaikille lenkkeilijöille jotka vastaan tulee, ja meilläpäin niitä tulee vastaan usein. No hö. Päätin, että puolimaratonit mun osalta jatkuu (jei!), nyt olisi sitten sellainen 20% ajasta vähentäminen tavoitteena ensi vuoteen. Mutta talvihan se on edessä ensin, eli rennosti otetaan.

Juoksun lisäksi oon perinteisesti harrastanut musiikkia, mutta sekin on nyt ollut vähissä, jonkinlainen low energy-kausi menossa ilmeisesti. Sen sijaan olen kanavoinut itseilmaisuni ruoanlaittoon. Ehkä siitä onkin perheelliselle (ja sen perheelle) enemmän iloa? Vaikka tili ei oikeastaan kärsisi shoppailua, käyn nyt joka päivä postilaatikolla kärkkymässä, joko Amazonilta tilattu "how to eat" olisi saapunut, ja keittokirjoja pyörii muutenkin siellä täällä, kirjastokappaleita ja omia.

Näiden välissä vielä haaveilen omiani, jotka ovat niin omia, etten kehtaa kirjoittaa niistä edes anonyymissa blogissa (ainakaan vielä). Olen ehkä lievästi taikauskoinen.

Terveellisempi ruokavalio

Elämä palailee vähitellen, mutta vieläkin tuntuu että suonissa virtaa -no, räkä. Saa olla viimeinen tauti tänä vuonna. Viimein päätin, että omaankin syömiseen on nyt tosissaan kiinnitettävä huomiota.

Koskapa oon liikkunut nykyään aika paljon, kilot on pysyneet kurissa, ja olen mässäillyt mielihalujeni mukaan, "luvan kanssa". Maistuneet on viini ja siideri (kertakäyttö on vähäistä, mutta lasillinen illalla on tullut vähän liian tutuksi, kenties toinen muksun nukahtaessa), suklaa, leipä ja jäätelö ovat kadonneet kaapeista. Pastaa on pitänyt tietysti syödä, ihan tankkauksen kannalta, ja kahvia on tullut latkittua vaniljasokerin ja kermavaahdon kanssa. Tykkään kokkailla, ja viikonloppuna luvassa onkin ollut pitkän kaavan illallinen (sitä viiniä?) ja kakku päälle. Jos se ei näy, niin sehän on okei?

No ei. Muistelen nostalgialla raskausaikaa, kun söin uber-terveellisesti ja kilon vihanneksia päivässä, enkä ollut ollenkaan sairaana. Kun oma suu oli myös muksun suu, tuli katseltua ravintosisältöjä paaaaljon tarkemmin. Joten nyt riitti, aika vaihtaa pulla omppuun. Ja muistaa napata se D-vitamiini. Näin alkuunsa loppukuun terveyskokeiluna vaihdettakoon jokapäiväinen välipala paahtoleivästä hedelmään ja pähkinöihin.

Tulipa heti terveempi olo.